Ja minä rakastan värejä

Kirjoitin blogia viimeks kolme vuotta sitten, halusin tallentaa vaihtovuoden kokemuksia ja tuntemuksia. Silloin se tuntui ainoalta oikealta tavalta purkaa kaikkea, vuosi kun ei mennyt ihan putkeen. Paljon on ehtinyt tapahtua näiden kolmen vuoden aikana, viimeisimpänä muutto Helsinkiin opiskelujen perässä. Mutta yksi asia ei oo muuttunut, rakastin ja rakastan edelleen kirjoittamista ja pää vilisee yhtä täynnä ajatuksia kuin sillonkin. Ja jollain tavalla tuntuu, että oon samanlaisessa taitekohdassa kuin vaihtovuoden aikana tai sen jälkeen, elän ikään kuin paikallaan ja en tunne oloani varmaksi oikeestaan mistään. Joten ajattelin kokeilla taas kirjottamista, ehkä se auttaa.

Mun pääkoppa ei lepää ikinä. Tai no joo, ehkä kun nukun. Mutta muuten pyöritän ajatuksia lujempaa kuin leikkipuiston karuselli kulkee. Silloinkin kun näytän siltä, että en ajattele mitään tai kun olen hiljaa, pohdin ja analysoin kaikkea. Sitä mitä näen, mitä on ympärillä, mitä toinen on sanonut, mitä itse oon sanonut, mitäköhän toinen sanoo seuraavaksi, mitäköhän itse pitäis sanoa tai tehdä, mitäköhän toinen ajattelee, mitäköhän itsekään ajattelen, mitäköhän ja mitäköhän. Ja niin paljon kuin rakastankin pohdiskella ja käydä itseni kanssa keskustelua, niin se on loppujen lopuks todella raskasta. Välillä haluaisin olla vähemmän tietoinen kaikesta. Antaa mennä ja miettiä vähemmän.

Mulle on sanottu, että oon jollain tavalla vanha sielu. Ja välillä siltä tuntuu itsestäkin. Mulla on aina ollut vaikeuksia samaistua oman ikäisten, tai ylipäätään nuorten, elämään ja tapahtumiin. Oon tottakai kokenut samoja tuntemuksia ja käynyt samoja asioita läpi, mutta jotenkin on tuntunut että oon ollut aina askeleen edellä. En halua kuulostaa ylimieliseltä tai ylhäältä päin katsovalta, mutta oon kokenut elämässä niin paljon vastoinkäymisiä pienen ikäni aikana, että ne on pakoltakin kasvattanut. En vaan aina oo tuntenut olevani osa porukkaa. Monesti oon ollut se, jolle puretaan kaikkea ja jolta odotetaan neuvoja. Mä rakastan sitä, tunnen olevani tärkeä. Ja musta tuntuu hyvältä, jos pystyn auttamaan. Välillä se vaan luisuu siihen, että en enää muuta osaa tehdäkään. Murehdin toisten puolesta ja oon niin kiireinen auttaessani heitä, että unohdan auttaa itseäni.

Viime vuosina runot on ollut mulle korvaamaton apukeino. Ja niitä ajattelin myös jakaa. Reilu puoli vuotta uudessa kaupungissa, aikalailla yksin, on ollut mulle todella vaikeeta aikaa. En tunne tekeväni oikeeta juttua, en koe pääseväni eteenpäin ja haluaisin vaan löytää sen jutun, jota tehdessä unohdan kaiken muun. Koska kyllä, oon todella intohimoinen ja päättäväinen ihminen, kun tunnen paloa jotakin juttua kohtaan. En vaan oo tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan ja se tuntuu pahalta. Tuntuu, että tuhlaan aikaa joltain, joka vois tehdä mut todella onnelliseks. Vielä kun vaan tietäisi mitä se jokin on. Ihmissuhteiden hankaluus, tai ennemminkin olemattomuus, yhdistettynä tähän oloon on ollut aika raskas kombo ja odotan kokoajan, että milloin elämän palaset loksahtais kohdalleen. Mulla on kyllä aivan äärettömän rakkaita ja tärkeitä ihmisiä elämässä, mutta eri paikkakunnilla asuminen estää näkemästä just silloin kun sitä eniten tarvittaisiin. Ja elämässä on ollut niitä aikoja, jolloin mulla on ollut oikeet ihmiset elämässä ja oikeet jutut rytmittämässä arkea. Ja musta tuntu sillon tosi hyvältä. Sen olon haluaisin taas saavuttaa, ja sen eteen oon nyt alkanut tehdä töitä.  Kirjoittaminen ja runot on tuonut tähän sekalaiseen oloon paljon hyvää.

Itseni kehittäminen on nyt prioriteettilistan yläpäässä. Jonakin päivänä haluan pystyä sanomaan, että mun elämä on just nyt just sitä mitä oon halunnut. Haluan elämääni enemmän syvällisiä keskusteluja, viinilaseja ja auringonlaskuja. Kainalossa itkettyjä tunteita ja kesäyön road trippejä. Spontaaneja ideoita ja onnesta itkemistä. Kosketusta ja puhtaita sanoja. Rakkautta ja itsestään toisille antamista ja saamista. Elämän värejä.

Ja mitä ikinä teenkin, haluan tehdä sen rakkaudesta.