Ihmissuhteista

Huumaannuin

ajatukseen sinusta

en sinusta

Ihmiset. Niistä mä hengitän. Syvällisistä keskusteluista ja kohtaamisista. Tuikkivista silmistä ja naurukohtauksista. Just siinä pysymisestä. Viereen jäämisestä vaikka se sattuisi. Epäitsekkyydestä. Haleista ja aamuyöhön puhumisesta. Sinusta, hänestä, minusta. Koska onhan ihmiset parhaimmillaan aivan helvetin kauniita.

Ja kauniilla en tarkota tässä tapauksessa ulkonäköä vaikka toki he sitäkin ovat. Koen olevani etuoikeutettu, että mulla on ollut, ja on, elämässä älyttömän kauniita ihmisiä. Heitä, joille voi soittaa vaikka keskellä yötä, kun kurkkua puristaa. Heitä, jotka halaavat kun nähdään. Heitä, jotka jaksavat aina kertoa kuinka tärkeä olenkaan. Heitä, jotka löytävät oikeat sanat lähes tulkoon joka hetkeen. Heitä, jotka nauravat mun kanssa niin, että muut jo kysyvät onko kaikki kunnossa. Heitä, joiden silmiin katsoessa näkee koko maailman, niin syviä ne ovat. 

Mulla on edelleen vaikeuksia tutustua ihmisiin pitkän ja rankan koulukiusaamistaustan sekä hylätyksi tulemisen jälkeen. Mulla kestää todella kauan ennen kuin voin olla täysin vapautuneesti uuden henkilön seurassa. Mulla kestää luottaa ihmisiin. Mulla kestää olla se oma, kaunis, vapaa ja rakastava versio itsestäni, jonka tiedän kytevän tuolla alla. Ja se versio olen vain heille, joiden oon totenut pysyvän mun vierellä. Heille, joiden oon tajunnut olevan mun luottamuksen arvoisia. Heille, jotka saavat uskomaan hyvään. 

Kun lähden ihmissuhteeseen, lähden täysillä. Annan itsestäni kaiken. Ja niin monta kertaa sitä on käytetty väärin. Ja siks kerta kerralta tuntuu vaikeammalta antaa sitä 100% panostusta. Koska mä pelkään, että annettuani mut taas jätetään. Ihmissuhteet on mulle kaikki kaikessa. Mikään muu asia maailmassa ei saa mua syttymään samalla lailla, kun ihmiset ympärillä. Tää korostuu esimerkiksi siinä, että en oo ikinä haaveillu urasta tai henkilökohtaisesta menestyksestä. Oon aina haaveillut vaan ja ainoastaan perheestä. Koska taustani takia oon huomannut, että mikään muu ei oo ollut yhtä pysyvää, kun oma perhe. Ja oon etuoikeutettu, että pystyn niin sanomaan. Kaikilla ei ole samanlaista tukiverkkoa. 

Romanttisessa mielessä oon ihmissuhteissa suhteellisen kokematon. Ja tästä oon syyttänyt itseäni niin kauan, etten edes halua ajatella. Vasta viime kuukausina oon alkanut käsitellä asiaa laajemmalla perspektiivillä ja tajunnut, että seison itse itseni tiellä. Mun epävarmuus ottaa vallan niin monissa tilanteissa. Kuten myös se hylätyksi tulemisen pelko. Vaikutan varmasti alkuun todella kylmältä tai vaikeasti lähestyttävältä vaikka todellisuudessa vain ujostelen ja mietin miten päin olla. Ja ylianalysoiva puoleni yleensä saa kaikki alkaneetkin jutut käännettyä päässäni siten, että mussa on jotakin vikaa ja toinen ei millään voi tykätä musta. Mikä ei oo millään tasolla terve ajattelutapa. Omien epävarmuuksien voittaminen on pitkä matka ja mä vasta kuljen sitä matkaa. Paljon on menty eteenpäin, mutta paljon on vielä edessä. Haluan luottaa ja uskoa siihen, että joskus löydän suhteen, jossa voin rakastaa yhtä suurella palolla kuin rakastan mun perhettä ja ystäviä. Nykypäivän kertakäyttöisyys ja ihmisten pyörittäminen on musta vaan niin vastenmielistä ja vastoin mun arvoja, että oon todennut paremmaksi olla ottamatta niihin osaa. Yhtäkään ihmistä en halua jättää roikkumaan, itse sen kokeneena tiedän kuinka paljon se satuttaa. Jokainen ihminen ansaitsee vastauksen tai selityksen, olkoonkin se vaikka vain lyhyt viesti. En halua kiillottaa sädekehää pääni päällä, mutta muutama ihminen on sanonut mulle, että se joka mut joskus saa, tulee olemaan maailman onnellisin ihminen. Ja sen voimalla uskon, että valitsemani tapa kohdella toisia ihmisiä tulee joskus kantamaan hedelmää. Mikään laupias samarialainen en ole, virheitä teen, enkä varmasti ole maailman selkein ihminen. Mutta toisia en satuta, sen olen päättänyt.

Ihmissuhteet on niin monimutkainen ja vaikea asia. Ne vaatii vahvaa läsnäoloa ja uhrautumista. Epäitsekkyyttä ja aikaa. Mutta vastauksena voi saada niin paljon hyvää. Ja siks niitä kannattaa vaalia. Itse oon ainakin tullut siihen tulokseen, että vaikka mulla olis kaikki mitä voi vaan ajatella, mutta multa puuttuisi ihmiset, en olisi mitään. Ihminen on täällä ihmiselle, niin yksinkertaista ja monimutkaista se on. 

Ja minä rakastan värejä

Kirjoitin blogia viimeks kolme vuotta sitten, halusin tallentaa vaihtovuoden kokemuksia ja tuntemuksia. Silloin se tuntui ainoalta oikealta tavalta purkaa kaikkea, vuosi kun ei mennyt ihan putkeen. Paljon on ehtinyt tapahtua näiden kolmen vuoden aikana, viimeisimpänä muutto Helsinkiin opiskelujen perässä. Mutta yksi asia ei oo muuttunut, rakastin ja rakastan edelleen kirjoittamista ja pää vilisee yhtä täynnä ajatuksia kuin sillonkin. Ja jollain tavalla tuntuu, että oon samanlaisessa taitekohdassa kuin vaihtovuoden aikana tai sen jälkeen, elän ikään kuin paikallaan ja en tunne oloani varmaksi oikeestaan mistään. Joten ajattelin kokeilla taas kirjottamista, ehkä se auttaa.

Mun pääkoppa ei lepää ikinä. Tai no joo, ehkä kun nukun. Mutta muuten pyöritän ajatuksia lujempaa kuin leikkipuiston karuselli kulkee. Silloinkin kun näytän siltä, että en ajattele mitään tai kun olen hiljaa, pohdin ja analysoin kaikkea. Sitä mitä näen, mitä on ympärillä, mitä toinen on sanonut, mitä itse oon sanonut, mitäköhän toinen sanoo seuraavaksi, mitäköhän itse pitäis sanoa tai tehdä, mitäköhän toinen ajattelee, mitäköhän itsekään ajattelen, mitäköhän ja mitäköhän. Ja niin paljon kuin rakastankin pohdiskella ja käydä itseni kanssa keskustelua, niin se on loppujen lopuks todella raskasta. Välillä haluaisin olla vähemmän tietoinen kaikesta. Antaa mennä ja miettiä vähemmän.

Mulle on sanottu, että oon jollain tavalla vanha sielu. Ja välillä siltä tuntuu itsestäkin. Mulla on aina ollut vaikeuksia samaistua oman ikäisten, tai ylipäätään nuorten, elämään ja tapahtumiin. Oon tottakai kokenut samoja tuntemuksia ja käynyt samoja asioita läpi, mutta jotenkin on tuntunut että oon ollut aina askeleen edellä. En halua kuulostaa ylimieliseltä tai ylhäältä päin katsovalta, mutta oon kokenut elämässä niin paljon vastoinkäymisiä pienen ikäni aikana, että ne on pakoltakin kasvattanut. En vaan aina oo tuntenut olevani osa porukkaa. Monesti oon ollut se, jolle puretaan kaikkea ja jolta odotetaan neuvoja. Mä rakastan sitä, tunnen olevani tärkeä. Ja musta tuntuu hyvältä, jos pystyn auttamaan. Välillä se vaan luisuu siihen, että en enää muuta osaa tehdäkään. Murehdin toisten puolesta ja oon niin kiireinen auttaessani heitä, että unohdan auttaa itseäni.

Viime vuosina runot on ollut mulle korvaamaton apukeino. Ja niitä ajattelin myös jakaa. Reilu puoli vuotta uudessa kaupungissa, aikalailla yksin, on ollut mulle todella vaikeeta aikaa. En tunne tekeväni oikeeta juttua, en koe pääseväni eteenpäin ja haluaisin vaan löytää sen jutun, jota tehdessä unohdan kaiken muun. Koska kyllä, oon todella intohimoinen ja päättäväinen ihminen, kun tunnen paloa jotakin juttua kohtaan. En vaan oo tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan ja se tuntuu pahalta. Tuntuu, että tuhlaan aikaa joltain, joka vois tehdä mut todella onnelliseks. Vielä kun vaan tietäisi mitä se jokin on. Ihmissuhteiden hankaluus, tai ennemminkin olemattomuus, yhdistettynä tähän oloon on ollut aika raskas kombo ja odotan kokoajan, että milloin elämän palaset loksahtais kohdalleen. Mulla on kyllä aivan äärettömän rakkaita ja tärkeitä ihmisiä elämässä, mutta eri paikkakunnilla asuminen estää näkemästä just silloin kun sitä eniten tarvittaisiin. Ja elämässä on ollut niitä aikoja, jolloin mulla on ollut oikeet ihmiset elämässä ja oikeet jutut rytmittämässä arkea. Ja musta tuntu sillon tosi hyvältä. Sen olon haluaisin taas saavuttaa, ja sen eteen oon nyt alkanut tehdä töitä.  Kirjoittaminen ja runot on tuonut tähän sekalaiseen oloon paljon hyvää.

Itseni kehittäminen on nyt prioriteettilistan yläpäässä. Jonakin päivänä haluan pystyä sanomaan, että mun elämä on just nyt just sitä mitä oon halunnut. Haluan elämääni enemmän syvällisiä keskusteluja, viinilaseja ja auringonlaskuja. Kainalossa itkettyjä tunteita ja kesäyön road trippejä. Spontaaneja ideoita ja onnesta itkemistä. Kosketusta ja puhtaita sanoja. Rakkautta ja itsestään toisille antamista ja saamista. Elämän värejä.

Ja mitä ikinä teenkin, haluan tehdä sen rakkaudesta.